Kaikenlaista epäolennaista

Nimisyntymäpäivät

Päivä prinsessana. Se lienee joka tytön toive pienenä.

Tyttöjen ollessa aivan pieniä, päätimme, että kumpikin saa oman päivänsä prinsessana, vaikka kaksosia ovatkin. Tai oikeammin, se oli juuri syynä nimisyntymäpäivien syntyyn.

Kumpikin saa päivän paistatella yksin, olla juhlittu ja saada lahjoja. Ja toinen jää ilman.

Kaksosten kanssa tulee herkästi tehtyä helppoja valintoja: kivat haalarit, ostanpa samantien kahdet, oi miten hauska laukku - tästäpä oivat lahjat molemmille likoille! Tilanteita tulee, ja jos helpolla haluaa päästä, nappaa tilanteesta kiinni ja that's it. Mutta jos haluaa alusta saakka tukea kummankin yksilöllisyyttä, välttää nipututusta ja kohdella kumpaakin omana yksilönään, kannattanee välttää helppoja oikoteitä.

Meillä yhdeksi yksilöllisyyden osoitukseksi tuli omat nimisyntymäpäiväjuhlat. Ensimmäisinä vuosina molemmat seisoivat kädet ojossa, kun nimisyntymäpäivälahjoja annettiin. Toinen sai lahjoja - toinen nieleskeli ja ihmetteli, miksei hänellekin anneta. Muutama vuosi meni, mutta sen jälkeen - voi sitä nimisyntymäpäivän odotusta, iloa toisen puolesta ja jännitystä, kun toisen kanssa lähdetään siskolle ostamaan lahjaa. Molemmat ovat halunneet järjestää omannäköiset juhlansa, kutsua omat ystävänsä, viettää päivän toivomallaan tavalla. Ja molemmilla on ollut ihana päivä, niin sankarilla kuin sankarin siskollakin.

Itsekkyyden tilalle on noussut reilu ilo toisen puolesta. On opittu antamisen iloa. Oma identiteetti ja itsetunto ovat vahvistuneet - olen minä, en vain toinen puolisko. Ja tällaistahan elämä oikeasti on - ei se ole aina reilua ja tasapuolista.

Jo vauvana puimme tytöt erilaisiin vaatteisiin, kohtelimme heitä eri tavalla. Vaikka identtiset ovatkin, ovat kuitenkin aika lailla erilaisia. Niin samanlaisia, mutta niin erilaisia. Perusarvot molemmilla samat, mutta suhtautuminen arjen eri asioihin kuitenkin omanlaiset. Eri musiikkimaku, eri vaatemaku, erilaiset lempivärit ja tyylit. Silti niin samanlaiset, että olisi vaikea ajatella toista ilman toista. Itsellänikin on sisko, rakas sellainen, mutta mielestäni välillämme ei koskaan ole ollut niin tiukkaa ja läheistä sidettä kuin kaksosillamme. Siinä on jotain sanatonta, jotain yli kaikkien rajojen menevää. Nauttivat yksilöllisyydestään selvästi, mutta kaksosuuden tuoma side ja voima tuntuu olevan jotain suurempaa kuin kenties voin edes kuvitellakaan.

Ihanat kaksosemme.

Talismaani

Tyttömme antoivat minulle joskus neljävuotiaina oheisen kiiltokuvan. He toivat sen tullessaan autoon, kun olimme lähdössä aamulla tarhaan. Vakavina he kertoivat minulle, että tässä ovat suojelusenkelit, jotka auttavat siinä, etten "aja kolalia". Silmät kyynelissä laitoin kiiltokuvan auton hansikaslokeroon, ja siellä se on siis matkannut usean vuoden. Olen niin jumittunut näihin suojelusenkeleihin, että kun vein auton päiväksi huoltoon ja sain siksi ajaksi vara-auton, piti minun ottaa suojelusenkelit mukaan lompakkooni. Ihanat, pienet suojelusenkelini.

Hiljaiseloa

Katsos, katsos - pari viikkoa vierähtänyt tuosta noin vain. Hiljaiselo täällä tarkoittaa samaa kuin täyttä höyryä IRL.

Nyt on ollut sellainen kaksiviikkoinen, että oksat pois.

Kotona kiireviikot huomaa siitä, että sinä vähäisenä aikana, jonka kotona ehtii olla, halitaan lujasti. Tytöt sanovat kärsivänsä halivajeesta, ja taas halitaan. Onneksi on mies ja hyvä isä lapsilla! Aina tällaisina viikkoina miettii, että miten ihmeessä yksinhuoltajat pärjäävät arjessa? Kai heillekin joskus sattuu tällaisia "kaksiviikkoisia"?

Jaksamiseen auttaa moni asia. Tietysti rakkaat ja toimiva arki ympärillä ennen kaikkea - se on minulle kaiken aa ja oo. Pään tyhjennys aikakauslehtiä lukemalla on hyvä keino myös - kirjat ovat liian haasteellisia, sillä silloin joutuu nipistämään unesta. Hyvää kirjaa en kertakaikkiaan pysty jättämään kesken, pakko lukea, vaikka menisi koko yö! Aikakauslehtiä sen sijaan voi palastella - rakastan aikakauslehtiä! Telkkarinkatsojaksi minusta ei oikein ole, joskus satunnaisesti jotain tulee katsottua. Mutta silloinkin aikakauslehti kädessä - ja huomaan seuraavani enemmän lehteä kuin telkkaria. Siivoaminen on myös rentouttavaa. Ainakin joskus. Asiat tuntuvan loksahtavan paikoilleen samaan tahtiin siivottavien esineiden kanssa. Työpöydällä tavarat järjestyksessä, päässä asiat järjestyksessä. Kun kerään ympäri huushollia levittäytyneitä tavaroita kasaan ja pois silmistä, tuntuu, kuin olisi helpompi hengittääkin. Ja taas jaksaa.

Parasta taitaa kuitenkin lasten halaamisen jälkeen olla ulkona liikkuminen. Tänä vuonna sitä puolta on tullut vähän kuin vaivihkaakin, lumitöiden muodossa :)

Kiireyhtälössä huomaan, että mieheni jää tässä aina vähimmälle huomiolle. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa aikaa myös tälle tärkeälle suhteelle. Jahka ehdin.

I love sports?

Nauratti, kun tein itselleni jumppalukkaria. Kiinteytys, vatsa-pakara, muokkaus, venyttely.

Kuulostaa aivan siltä, kuin olisin pullataikinaa tai vähintään muovailuvahaa :) Mitähän ja minkänäköinen minusta tulee, jahka kesä koittaa?

Hauskinta näissä jumpissa on, että ovat aikalailla samanlaisia kaikki - sykkeennostoa, lihaskuntoa ja helppoja askelsarjoja. Vain musiikki ja koreografiat ovat erilaisia. Samoin vetäjät ja heidän valitsemansa musiikki.

Kai sen vuoksi pitää erilaisissa jumpissa käydäkin. Kukin vetää vähän erilaista jumppaa, painottaa erilaisia asioita. Ei pääse leipääntymään ja jaksaa, jaksaa. Ja sitä paitsi, ei se ole jumppaa. Yhdelläkään näistä valitsemistani liikuntatunneista ei ole nimittäin niin junttia nimeä kuin jumppa. Mutta pääasia on, että hengästyttää, hiki tulee, lihaskunto kasvaa - ja pystyy syömään lähes kuin nuorena likkana. Rakastan nimittäin syömistä, mutta näin neljänkympin jälkeen syöty ruoka on armoton, ja jostain syystä se kerääntyy vain tiettyihin ei-toivottuihin paikkoihin, jos ei liiku.

Huomasin myös, että pidempi liikkumaton kausi tuo tullessaan kaikenlaista kremppaa, tuntuu vanhalta... Liikunta ei ole minulle mikään suuri intohimo, enemmänkin olosuhteiden tuoma pikkupakko. Pärjäisin vallan mainiosti sohvaperunana aikakauslehtiä ja kirjoja ahmien, enkä koe minkäänlaista oireilua, vaikka viikko menisikin ilman jumpan jumppaa. Mutta pidän toki liikunnasta, ja kokeilen aika rohkeasti kaikenlaista erilaista liikuntaa. Sillä se selviää, onko DanceFusion se meikäläisen laji vai ennemminkin BodyBalance. Aion myös kokeilla ostostelkkarin rohkaisemana zumbaa, jahka tunneille joskus mahtuu.

Sitä paitsi nuo pari ihanaista tyttöämme liikuttavat meikäläistä myös. Uimahallikäynnit, laskettelu, hiihto, pulkkamäet (on muuten tosi rankkaa touhua!) ja kesällä tietysti erilaiset kesäiset liikkumismuodot pyöräretkineen ja pallopeleineen pitävät virkeänä ja on mukavaa yhdessäoloa. Ehkä sisälläni asuu joku pienen pieni urheilija.

Paikasta A paikkaan B, C ja D ja niin eespäin

Hurjalta kuulostaa joidenkin perheiden arkirumba. Yksi lapsi viedään harrastamaan paikkaan A, toinen paikkaan B, sillä välin jompikumpi vanhemmista käy itse harrastamassa paikassa C ja paluumatkalla käydään vielä kaupassa eli kohteessa D. Ja siinähän se ilta sitten menikin. Ilta toisensa perään samaa rumbaa, harrastajien määrä ja paikat vain vaihtuvat kenties, sillä jollakulla voi hyvässä lykyssä olla jopa yksi vapaailta. Mahtavaa.

Apua.

Hyvähän se on, että ihmiset harrastaa, ei siinä mitään. Mutta jos 5-vuotiaan pitää suunnitella, milloin ehtisi leikkiä hetken tai ihan vaan olla, kuulostaa se jo ihan kamalalta. Mutta mikä minä olen kenenkään valintoja arvostelemaan? En arvostelekaan, ihmettelenpä vain.

Vein kerran tyttöjäni ystävänsä syntymäpäiville, jossa joka minuutti oli aikataulutettu ja ohjelmoitu. Parituntisen juhlan vetäjänä toimi synttärisankarin äiti. Ensimmäinen tunti mentiin tiukasti by the book, mutta ohjelmakoordinaattorin tarkkaavaisuus ja ohjelmarunko alkoivat venähtämään herkkuhetken aikana. Lapset eivät syöneetkään sillä tarkalla aikataululla, joka aikatauluun oli merkitty. Yhteisleikki ei kaikkia niin kovasti kiinnostanutkaan vaan osa siirtyi päivänsankarin huoneeseen ja aloittivat omatoimisen leikin - ja ihan vailla minkäänlaista valvontaa ja opastusta. Kun hain tytöt kotiin, kaikkien mielestä oli ollut hirmukivat synttärit - vain synttärisankarin äiti näytti tyytymättömältä, sillä ohjelmarungosta jäi käyttämättä vielä kolme kohtaa. Ja mikään näistä kohdista ei ollut kohta "vapaata leikkiä".

Ehkä vanhemmista tulee tällaisia suorittajavanhempia, kun arjesta selviytyminen pakottaa toimimaan kellontarkkuudella. Eihän ylinnä mainitusta elämästä muuten mitään tulisi.

Itse olen sen verran hanttanpuli ja mukavuudenhaluinen, etten suostu moiseen. Molemmilla tytöillä on omat harrastuksensa, samoin minulla, mutta menot painottuvat viikonloppuihin. Ja harrastuksia ei ole montaa. Samoin käymme uimassa, hiihtämässä, laskettelemassa ynnä muuta ihan vaan hupiinsa ja silloin kun siltä tuntuu ja huvittaa. Väljyyttä pitää mielestäni arjen aikatauluissa olla sen verran, ettei joka menoa tarvitse sumplia excel-taulukon kanssa.

Lisäksi tyttömme rakastavat leikkimistä, yksin, kaksi tai kavereiden kanssa. Mielestäni illat ovat sen verran lyhyet, että läksyjen teon lisäksi eivät juuri muuta ehdi tehdä kuin leikkiä. Pitkiä, vaihtuvia leikkejä, mielikuvitus laukkaa ja sotkukin heidän huoneessaan on sen mukaan välillä melkoinen. Mutta mielestäni se on "parhautta". Samoin leipomiset yhdessä, metsäretket eväineen, uimahallikeikat ja uimahallikahvilahetket sen jälkeen - ihania hetkiä ilman suorittamista ja aikatauluja.

Maalaisjärkeä ja hivenen hitaampaa lapsuutta - pienet onnen avaimet rauhallisempaan arkeen.

nollakaksnollakaks

Helmikuun toinen päivä vietetään uutta juhlapäivää Suomessa. Kaksoset ovat saaneet ikioman päivän!

Muistan, kun joitain vuosia sitten olin ultrassa, ja kuulin lääkärin sanovan, että "hyvin nämä molemmat voivat." Onneksi makasin selälläni, muuten olisi mennyt kyllä jalat alta :) Olin aina sanonut, että kamalinta olisi saada esikoiseksi kaksoset...

No, ei se kamalaa ole ollut. Alkuaika toki keskosaikoineen ynnä muineen oli toki rankkaa, mutta niinhän se vauvavaihe taitaa aina olla. Sitä paitsi kolmosten vanhemmat olivat takuulla kovemmalla kuin minä, lohduttelin itseäni väsyneinä hetkinä. Mutta nyt - en vaihtaisi kaksosuutta mihinkään, ihanaa, kun on kaksostytöt!

Alusta asti olemme korostaneet heidän omaa identiteettiään, emme kaksosuutta. Kummallakin on ollut omat, erilaiset vaatteet - duplikaatteja emme halunneet perheeseen. Identtisyys kun muutenkin aiheuttaa vieraille hieman ongelmia tunnistaa likat toisistaan. Jo teholla (joutuivat heti synnyttyään sinne, pikkukeskosina kun syntyivät) heillä oli nimet ja vauvoista ei puhuttu A:na ja B:nä. Alusta saakka olemme viettäneet nimisyntymäpäiviä eli kumpikin saa olla päivän keskipisteenä. Samalla se ei-synttärisankari joutui opettelemaan sitä, että jää nuolemaan näppejään toisen saadessa lahjoja. Hyvää oppia elämään, nyt osaavat täydestä sydämestään olla iloisia toistensa puolesta ja ymmärtävät, että välillä toinen saa jotain, toinen jää ilman. Sellaistahan se elämä välillä on, epäreilua.

Kaksosuus tuo myös todella tiiviin ja lämpimän siteen kaksosten välille, tiiviimmän kuin eri aikaan syntyneillä sisaruksilla. Sanatonta viestintää on paljon, leijonan lailla puolustetaan toinen toisiaan, toiseen voi luottaa täysillä. Molemmilla on omat kaverinsa, omat menonsa, omat harrastuksensa ja luonteetkin tuntuvat olevan aika lailla erilaiset, mutta silti ovat pohjimmiltaan aivan samanlaiset, samat arvot ja asenteet. Ja kun kaksossisko on siinä vieressä, ei koskaan tarvitse olla ihan yksin.

Vaikka meillä on identtiset kaksoset, ei kyse ole KAKSOISsisaruksista. Eivät ole duplikaatteja tai samasta puusta veistettyjä, heillä on omat mielipiteensä asioista. Ulkonäkö saattaa olla aika ajoin hämmästyttävän samannäköinen, mutta luonne, puhetapa, kiinnostuksen kohteet, eleet - kaikki viestivät erilaisista yksilöistä. Sen vuoksi niputtaminen tuntuu välillä koomiselta.

Ja vaikka neuvolan esitteistä sai sellaisen kuvan, että kaksosuus on enemmänkin tragedia eikä siitä voi selvitä hengissä tai ainakaan järjissään, pidän itseäni etuoikeutettuna. On ollut onni saada kaksi tervettä, ihanaa ja fiksua lasta, elämämme on rikasta ja rakasta, enkä voisi kuvitellakaan asioiden olevan jotenkin toisin.

Joutilaisuus

Olen makustellut sanaa useamman päivän. Mitä enemmän sitä mietin, sitä paremmalta sanalta se kuulostaa.

Ehken siitä tulee jopa lempisanani.

Laiskuus kuulostaa negatiiviselta, oleilu epämääräiseltä. Joutilaisuus sen sijaan tuo mieleeni makoilun riippumatossa, taivaalla lipuvat poutapilvet, mukavat ajatukset ja positiivisen olon.

Lisäksi joutilaisuudessa on jotain tosi nostattavaa, hyvää fiilistä, toteutumatonta unelmaa, jotain mitä tavoitella. Joutilaisuudesta kumpuaa luovuus, sanoi eräs viisas ystäväni. Taidan olla erittäinkin samaa mieltä.

Hidastamisestakin on tulossa muotisana. On slow foodia ja lähiruokaa, erilaiset meditoivat jumpat ja joogat kasvattavat suosioitaan, kvartaalitalous kuulostaa pian kirosanalta. Ei se ole laiskuutta, ei saamattomuutta. Kyse on aktiivisista elämänvalinnoista, halusta hallita omaa elämäänsä ja tällä hetkellä kalleinta kaikista, omaa aikaansa.

Jos pari vuotta sitten olisin hehkuttanut joutilaisuutta, olisi se herättänyt paheksuntaa ja olisin saanut laiskan lorvijan maineen. Nyt voi onneksi sanoa nauttivansa joutilaisuudesta. Kunhan sille joutilaisuudelle vaan muistaa raivata aikaa.  

Tylsästä Kaunista

Projektini "Posterous-blogista visuaalisesti houkuttelevampi ja kaunis" on edelleen vaiheessa. Odottelen edelleen inspiraatiota, että jaksaisin lähteä syventymään siihen, miten tämän blogin saisi kauniimmaksi ja houkuttelevammaksi. Tällä hetkellä se kuvastaa vain tehokasta virkamiespuoltani, mutta todellinen minäni kyllä huutaa jotain kaunista tähän ympärille. Sieluni silmin näen, millainen tämän pitäisi olla, mutta tuumasta toimeen ei vielä ole lähtenyt käyntiin. Kun tässä maailmassa on niin paljon muutakin kivaa tehtävää..

Eli odottakoon vielä. Joku päivä sitten. 

Ei oikotietä onneen

Usein yrittää päästä tavoitteeseen helpomman kautta. Harvoin se vain onnistuu.

Oikotie on usein pisin tie -lausahdus on jälleen kerran osuvaksi sanonnaksi todistettu.

Tällä kertaa puhun koirista, eli jos vihaat ihmisten jutustelua omista koiristaan, käännä kanavaa. Kyse on siis toisesta karvakaveristamme, siitä pienestä ja hölmömmästä.

Se on elellyt kanssamme kohta kolme vuotta, emmekä ole sitä ruotuun oikein saaneet. Rähisee lenkillä toisille koirille, vahtii pihalla ja räkyttää pikkukoiramaiseen tapaan. Sisäsiisteyskään ei ole aivan sataprosenttista. Koiria, isoja, on perheessämme aina ollut, joten aika ihmeissämme tämän pienen rääpäleen kanssa olemme olleet. Mikään kun ei tuntunut menevän perille, ei hyvällä, ei pahalla. Loppujen lopuksi, ajan kuluessa, todettiin vain, että tyhmä mikä tyhmä, ei kai tuolle voi mitään. Isot koirat saatiin koulutettua, pienen töppäilyjä ja tottelemattomuutta katsottiin läpi sormien - kun on niin pienikin. Kunnes pinna alkoi palaa lopullisesti, kyllä tuosta pitää koira saada, perhana!

Apuun soitettiin koiranomi.

Se pieni ja karvainen ei juurikaan ollut analysoinnin kohteena vaan me muut, me kaksijalkaiset. Aasta ööhön käytiin kaikki läpi, ruokinnasta ulkoilutilanteisiin, leikkimisestä nukkumiseen - kaikki. Ja pikkuhiljaa alkoi löytyä ongelman ydin - johtajuusongelma, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Monta pientä seikkaa yhdessä läpisormien katsomisen kanssa olivatkin aiheuttaneet suurimman osan ongelmista, joiden syyksi arveltiin koiran tyhmyyttä. Pitikin katsoa vaan peiliin, tai tässä tapauksessa remmin toiseen päähän, sieltähän se syyllinen useimmiten löytyy.

Pari harjoitusta livenä ulkona, ja olin vakuuttunut, että koiranomi on oikeasti ihan mielettömän hyvä juttu.

Nyt alkoikin sitten elämä uusin pelisäännöin. Kaikki on kirjattu ylös, koko perhe noudattaa sääntöjä ja karvakaverillamme alkoi ankeammat ajat nyt, mutta takuuvarmasti onnellisemmat ajat jatkossa. Nostamme taakan pois koiran harteilta, sen ei tarvitse suojella ja vahtia meitä tai reviiriään, me hoidamme sen. Toivon mukaan lopputuloksena on kiva, yhteiskuntakelpoinen koira, jonka kanssa on kiva touhuta kaikenlaista. Tällä hetkellä ainoa kiva asia on se, miten karvakaverimme toimii ihmisten kanssa. Käytän nelijalkaistamme kaverikoirana vanhustentalossa, ja siellä koiramme on upea, rauhallinen ja kaikkien vanhusten ystävä.

Mutta ei siis lepsuilua pienienkään kanssa - oikotietä ei ole. Samalla tavalla pidettävä johtajuus kuin isojen koirien kanssa, ja tässä tapauksessa oltava vielä tarkempi. Pieni kun tuntuu kompensoivan kokonsa suuria koiria ärhäkämpänä luonteena. Ja kun on ärhennellyt remmissä tuhat kertaa, poisoppimiseen menee kaksi tuhatta toistoa. Että hommaa on tiedossa.

Kestävyysurheilua

Nyt en puhu hikijumpasta enkä maratonharjoittelusta.

Puhun kestävyydestä yritysmaailmassa.

Mietiskelen tässä, mistä mahtaa kehittyä kestävyys odotella, jahkailla ja puntaroida asioita eestaas. Aloitetaan, vedetään takaisin, mietitään, jatketaan taas, soudetaan, huovataan. Valmista ei tunnu tulevan, räpiköintiä sinne tänne. Ja sitten pam - yhtäkkiä vedetään täysillä ja ollaan maalissa. Siinä välissä on kulunut kuukausi, kaksi, kenties vuosi tai pari. Mitä vaatii tällainen työskentelytapa?

Ainakin henkistä kestävyytta. Motivaatio holdata, taas aloittaa innostuneena, holdata, taas jatkaa. Toisille se sopii huonommin, toisille paremmin.

Tällaisella kestävyysurheilulla on myös kääntöpuolensa ja sen nimi on kyynisyys. Siinä onkin välillä taiteilemista ja taistelemista, sillä jos kyynisyys saa niskalenkin, voittaa se kestävyysurheilun mennen tullen.

Parasta siis treenata molempia lajeja.